(Tarjosin tätä Hesarin yleisönosastoon, katsotaan miten käy :-)
Yleisradio uutisoi nettisivuillaan suomalaisten rapistuvasta kielitaitosta. Julkisessa keskustelussa aihe nousee silloin tällöin esille, mutta oleellisimmat johtopäätökset jäävät yleensä vetämättä, koska kielipoliittinen kissa jätetään suosiolla nostamatta pöydälle.
Suomalaisten puhumien kielten rajoittuminen vain englantiin ja huonoon kouluruotsiin on todellinen ongelma, johon puuttumisella on kiire. Erityisesti venäjän osaajia ei käytännössä enää ehditä kouluttaa ajoissa, vaan Suomi jää auttamatta junasta itänaapurin etsiessä taloudellisia yhteistyökumppaneita. Toinen esimerkki on kiina, jonka puhujissa suomalaisen työn tuloksia odottaa vuosisadan markkina. Edellemme kiilaavat kaikki ne valtiot, joiden koulujen lukujärjestykset eivät ole viimeisten vuosikymmenten aikana olleet kielten opetuksen osalta voimakkaassa ideologisessa ohjauksessa.
Laaja-alaiseen kielitaitoon panostamisen ohella pitäisi myös huolehtia paljon puhutun huippuosaamisen todellisesta syntymisestä. On oikeasti osattavakin jotain, koska ulkomaille on turha mennä vain juttelemaan mukavia paikallisella kielellä. Koska kaikista ei ole tarkoitus kouluttaa kielitieteilijöitä, riittävän yleissivistyksen ja toisaalta erityisosaamisen takaavaan peruskoulutukseen mahtunee käytännössä äidinkielen lisäksi kaksi muuta kieltä, joiden opiskelu on aloitettava varhain ja jota on jatkettava pitkään. Näiden kielten on oltava vapaasti valittavissa. Tämä turvaa kielitaidon monipuolisuuden ja
jättää kielellisesti heikoimmille oppilaille mahdollisuuden tyytyä
helpoimpiin vaihtoehtoihin -- englantiin ja ruotsiin.
Varsinkin pienen kielen puhujien mahdollisuus ylläpitää riippumatonta koulutusjärjestelmää on keskeinen ihmisoikeus, koska koulutus sinällään on systemaattista ihmisen muokkaamista. Tämän tiesivät hyvin jo venäläiset satakunta vuotta sitten; tosin tämän kulttuurinrikastuttamisyrityksen tulokset jäivät jääräpäisen kansamme keskuudessa laihoiksi. Täydellisestä oikeudesta omankieliseen koulutukseen suomenkieliset pääsivät osallisiksi viimeisten joukossa
Euroopassa lähinnä ruotsinkielisten vastustuksen vuoksi. Pelättiin maahan syntyvän suomenkielinen koulutettu eliitti, joka
olemassaolollaan uhkaisi ruotsinkielisyyden asemaa kansalaisen
sivistyneisyyden ennakkoehtona.
Päädyttiin kuitenkin lopulta tilanteeseen, jossa YLE kauhistelee, että "korkeasti koulutetut eivät osaa enää ruotsia". Oletuksena on siis edelleen, että ruotsia puhumaton suomalainen ei voi tai ei
periaatteellisesti saa olla korkeasti koulutettu. Tätä ajattelua
turvaamaan säädettiinkin liiallista akateemista vapautta nauttineille yliopisto-opiskelijoille vuonna 1978 litmustestiksi ns.
virkamiesruotsi, joka alasta ja opiskelijan muista kyvyistä
riippumatta edelleen varmistaa, että kaikki suomalaiset
maisterintaimet kasvavat kielipolittisesti katsoen oikeaoppisesti
mieluiten jo tarhaikäisestä asti, jotta he voivat aikuisina läpäistä
ruotsinkurssin ja valmistua. Osa tämän jälkeen valtion leipiin
päätyvistä ei luonnollisesti halua keikuttaa kielipoliittista venettä
äänestyskäyttäytymisellään, koska julkisen puolen muodolliset
vaatimukset täyttämällä saavutetuista eduista ei luovuta, vaikka
investointi ruotsin kieleen olisi ollut omalla kohdalla
tosiasiallisesti kyseenalainen.
Jos "jopa korkeasti koulutettujen" ruotsin taidon heikkenemistä
uskaltaa tarkastella ilman tarvetta poliittiseen korrektiuteen, se on kuitenkin täysin luonnollinen ilmiö. Älykäs ihminen ei tarvitse
holhousta tietääkseen kuka on, mitä tahtoo ja minne haluaa suuntautua. Suomalainen todellisuus on mitattava tarkastelemalla ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Tämän todellisuuden valossa valitus siitä, etteivät suomenkieliset akateemiset ole riittävän ruotsintaitoisia, on vain sen myöntämistä, että historiallista yhteiskuntarakennettamme ihannoivien juhlapuheiden retoriikka on etääntynyt liian kauas todellisista ihmisistä ja heidän tarpeistaan.
Kansallinen projektimme uussuomenruotsalaisuuden juurruttamiseksi valtiollisin toimin sinne, missä sitä ei objektiivisesti katsoen näytä olevan, uhkaa käydä meille tulevaisuudessa kalliiksi. Niin kauan kuin RKP istuu hallituksessa, lienee kuitenkin turha toivoa tosiasioiden
tunnustamista: Yleiseen ja yhtäläiseen kaksikielisyyteen väkisin
pyrkiminen aiheuttaa aineellista ja hengen köyhyyttä sekä
syrjäytymisen ahtaisiin pohjoismaisiin kuvioihin. Rikkautta on vain aito monimuotoisuus.
olemassaolollaan uhkaisi ruotsinkielisyyden asemaa kansalaisen
sivistyneisyyden ennakkoehtona.
Päädyttiin kuitenkin lopulta tilanteeseen, jossa YLE kauhistelee, että "korkeasti koulutetut eivät osaa enää ruotsia". Oletuksena on siis edelleen, että ruotsia puhumaton suomalainen ei voi tai ei
periaatteellisesti saa olla korkeasti koulutettu. Tätä ajattelua
turvaamaan säädettiinkin liiallista akateemista vapautta nauttineille yliopisto-opiskelijoille vuonna 1978 litmustestiksi ns.
virkamiesruotsi, joka alasta ja opiskelijan muista kyvyistä
riippumatta edelleen varmistaa, että kaikki suomalaiset
maisterintaimet kasvavat kielipolittisesti katsoen oikeaoppisesti
mieluiten jo tarhaikäisestä asti, jotta he voivat aikuisina läpäistä
ruotsinkurssin ja valmistua. Osa tämän jälkeen valtion leipiin
päätyvistä ei luonnollisesti halua keikuttaa kielipoliittista venettä
äänestyskäyttäytymisellään, koska julkisen puolen muodolliset
vaatimukset täyttämällä saavutetuista eduista ei luovuta, vaikka
investointi ruotsin kieleen olisi ollut omalla kohdalla
tosiasiallisesti kyseenalainen.
Jos "jopa korkeasti koulutettujen" ruotsin taidon heikkenemistä
uskaltaa tarkastella ilman tarvetta poliittiseen korrektiuteen, se on kuitenkin täysin luonnollinen ilmiö. Älykäs ihminen ei tarvitse
holhousta tietääkseen kuka on, mitä tahtoo ja minne haluaa suuntautua. Suomalainen todellisuus on mitattava tarkastelemalla ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Tämän todellisuuden valossa valitus siitä, etteivät suomenkieliset akateemiset ole riittävän ruotsintaitoisia, on vain sen myöntämistä, että historiallista yhteiskuntarakennettamme ihannoivien juhlapuheiden retoriikka on etääntynyt liian kauas todellisista ihmisistä ja heidän tarpeistaan.
Kansallinen projektimme uussuomenruotsalaisuuden juurruttamiseksi valtiollisin toimin sinne, missä sitä ei objektiivisesti katsoen näytä olevan, uhkaa käydä meille tulevaisuudessa kalliiksi. Niin kauan kuin RKP istuu hallituksessa, lienee kuitenkin turha toivoa tosiasioiden
tunnustamista: Yleiseen ja yhtäläiseen kaksikielisyyteen väkisin
pyrkiminen aiheuttaa aineellista ja hengen köyhyyttä sekä
syrjäytymisen ahtaisiin pohjoismaisiin kuvioihin. Rikkautta on vain aito monimuotoisuus.
Kommentit