Yli vuosikymmenen Internet-veteraaniksi ja suurimman osan ajastani tietokoneen ääressä viettäväksi nörtiksi olen alkanut viime aikoina kokea oloni omituisen tyytymättömäksi naksutellessani hiirellä itseäni eteenpäin askel askeleelta digitaalisen tiedon rannattomassa meressä. Internet on tuonut lähes rajattoman julkaisukapasiteetin kenen tahansa käyttöön, ja tämä pelikentän tasoittuminen on mahdollistanut sen, ettei painovapaus enää kuulu vain painokoneen omistajalle. Onkin sitten eri asia, onko tämä aina hyvä asia: virtuaalisessa maailmankylässä on myös paljon maailmanluokan kylähulluja.

Hakukoneet ja erilaiset käyttäjien antamaan palautteeseen perustuvat suodatusjärjestelmät yrittävät kovasti ratkaista sitä perustavanlaatuista ongelmaa, että yli 99% Internetin sisällöstä on roskaa, jota et tarvitse tai halua nähdä. Tuntuu vähän siltä, että teknisin termein ilmaistuna netin signaali/kohinasuhde heikkenee vuosi vuodelta. Suodatusjärjestelmät eivät juuri auta -- demokratia ei aina ole paras ratkaisu objektiivisesti parhaan sisällön tuomiseksi esille. Monilla netin sivustoilla lukijoilla on esimerkiksi taipumuksena vahvistaa kollektiivisia totuuksia moderointijärjestelmän avulla, mikä kierouttaa keskustelua.

Avoin nettisanakirja Wikipedia on saanut olemassaolonsa osakseen paljon kritiikkiä siitä, ettei sen kirjoittajien asiantuntemusta voida millään tavalla varmentaa. Tästäkin huolimatta on ainakin minun sanottava, että Wikipedia on uskomattoman hyvin toimiva ja kattava tietolähde, vaikka sitä tosiaankin voi muokata kuka tahansa. Vandalismia esiintyy silloin tällöin; eräskin nimeltämainitsematon pelle ei voinut vastustaa ideaa linkittää anglikaanisen kirkon arkkipiispa Rowan Williamsin Wikipedia-sivun uskonnollinen termi "primate" vastaavaan biologiseen käsitteeseen. Oikealla asialla olevia muokkaajia on kuitenkin aina enemmän kuin vandaaleja, joten artikkelit pysyvät odotusarvoisesti kunnossa. Akateemisen tutkimuksen lähteeksi ei Wikipediasta kuitenkaan ole.

Koska netti on siis enimmäkseen täynnä roskaa, todennäköisyys sille, että löydän mitään mielenkiintoista, laskee. Toisaalta uutta materiaalia pitäisi ihan aktiivisesti koko ajan jaksaa hakea, koska muuten uraudun lukemaan samoja vanhoja tuttuja sivustoja, jotka olen joskus löytänyt ja hyviksi havainnut. Nettimateriaali on kuitenkin parhaimmillaankin usein pintapuolista, heikosti kirjoitettua ja hyvin katoavaista. En tiedä, onko jokin tietty sivu netissä vielä huomenna.

Ehkä hieman yllättäen kaipaan siis vanhanmallista mediaa, jossa voin joskus olla vain vastaanottajana ja luottaa siihen, että joku toinen valikoi minulle sen, mitä luen tai katson. Kirjat ovat onneksi vielä olemassa, mutta televisio on -- YLEn Teeman hienoa poikkeusta lukuunottamatta -- tuhoutunut täysin mahdollisimman suuren yleisön tavoitteluun ja tosi-televisioon. Sitäpaitsi television tahti on netin nopeuteen tottuneelle usein puuduttavan hidas. Kirjaa pystyy sentään lukemaan varsin vapaavalintaisella nopeudella. Lähimpänä ideaaliani lienee vanha kunnon sanomalehti, jolla on valitettavan vähän palstamillejä käytössä per juttu.

Mediassa tapahtuneiden muutosten ohella myös sitä seuraavat ihmiset ja sitä myötä koko yhteiskunta on muuttunut. Ihmisten yleissivistys ja jopa kiinnostus monipuoliseen asioista tietämiseen tuntuu laskevan kuin lehmän häntä. Omien välittömien tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana dominoi olemassaoloa, ja ehdotus lappujen ottamisesta silmiltä tyrmätään yrityksenä puuttua toisen yksilönvapauteen. Talouselämä "kannustaa" ihmisiä erikoistumaan koko ajan enemmän ja enemmän, ja uusien maisterintutkinnon suorittamiseen liittyvien vaatimusten voimaantulon myötä lienemme kovaa vauhtia menettämässä myös humboldtilaisen kansansivistysyliopiston ideaalin mukaiset korkeakoulut niiden muuttuessa mahdollisimman tehokkaiksi maisteritehtaiksi. Vahvasti lokeroitunutta fakki-idioottia on helpompi viedä kuin pässiä narussa, ja toisaalta erikoistuminen vie ihmiseltä vaihtoehdot: uhkaa ottaa lokero pois, niin hän kyllä varmasti taistelee sen puolesta leijonan raivolla, selkä seinää vasten kun on.

Samalla myös kaikenlainen keskustelu ja ajatustenvaihto on tullut jotenkin paljon banaalimmaksi. Emme sentään onneksi ole vielä Amerikan mallissa, jossa esimerkiksi poliittisessa keskustelussa on näköjään aivan turha yrittää lähteä selittämään asioiden hienosyisempiä puolia, koska kaiken sisällön on mahduttava naseviin iskulauseisiin, mutta ei täälläkään hyvältä näytä. Juurihan eduskuntaankin sai kymmenen lisäpaikkaa oleellisesti täysin sisällöttömällä kampanjalla, jossa vain koko ajan vihjailtiin epämääräisellä muutoksen tarpeella ja vaadittiin rehellistä keskustelua ilman, että suostuttiin kertaakaan kunnolla sanomaan, mitä tämä muutos käytännössä on ja miksi sitä tarvitaan kun edellinen hallitus teki satatuhatta työpaikkaa ja talous kasvaa 5,5%/v (ideologiset aurinkolasit silmillä katsoen) "sosialistisessa ja tehottomassa" hyvinvointivaltiossamme, missä tietysti tämmöisen on oltava täysin mahdotonta. Ehkäpä, jos sitä rehellistä keskustelua ihan oikeasti olisi tullut, olisivat lisäpaikat jääneet tulematta.

Näitä asioita pohdiskellessani sain muutama päivä sitten mielenkiintoisen tuuman. Olisin valmis maksamaan vaikkapa sata euroa vuodessa siitä, että postilaatikkooni kolahtaisi esimerkiksi neljä kertaa vuodessa noin 150-200-sivuinen kirja, joka koostuisi tieteellisen julkaisusarjan tuomarointiprosessia mukaillen huolellisesti valikoiduista artikkeleista ja esseistä eri aloilta. Eräänlainen valveutuneen ja uteliaan ihmisen neljännesvuosittainen rautaisannos. "Akateeminen" Valitut Palat ilman USAssa hyväksytyllä propagandalla höystettyä sosiaalipornoa. Tämä uudenlainen laatujulkaisu pyrkisi riikinkukonkirjavuuden ja helpon viihdyttävyyden sijasta maksimoimaan erästä todella haastavaa ominaisuutta:

Se kunnioittaisi lukijaansa.

Se ei yrittäisi myydä sinulle mitään. Se ei aliarvioisi älykkyyttäsi, tai toisaalta yrittäisi saada sinua tuntemaan itseäsi tyhmäksi ja itseään norsunluujalustan arvoiseksi. Se ei manipuloisi alkukantaisia tunteitasi -- toivojasi tai pelkojasi, eikä alentuisi tahallisiin virhepäätelmiin tai ylettömään retoriseen paisutteluun, joilla se yrittäisi sumuttaa sinua. Se ei pakottaisi lukijaansa älylliseen alkuruutuun käyttäytymällä, kuin ilmiselviä vasta-argumentteja ei olisi olemassa. Se yrittäisi rehellisesti ja vilpittömästi vastata tarpeeseesi tulla paremmaksi ihmiseksi niiden muutaman tunnin aikana, joita kuukaudessa ehkä investoisit sen lukemiseen. Elämä on niin lyhyt, että nykyistä mediameteliä katsellessa alkaa tuntua siltä, että vähemmän vaatiminen on suostumista väkivaltaan sieluasi kohtaan.

Konkreettisen, rajoitetun mittaisen painotuotteen julkaiseminen vain neljä kertaa vuodessa pakottaisi valintaprosessin olemaan todella tiukka. Ei Gutenbergin aikanakaan sentään roskaa ollut varaa painaa. Toisaalta pitkä julkaisuväli mahdollistaisi jokaisen numeron sisältö- ja muotoseikkojen säätämisen juuri niin kohdalleen, että kun saat sen lopulta käteesi, tiedät todella, että sen eteen on nähty vaivaa. Tällaista filosofiaa voisi kai verrata "slow food"-liikkeen pyrkimyksiin kasvattaa ruuan arvoa panostamalla sen kasvattamiseen ja valmistamiseen.

Mitäpä tämä julkaisu sitten pitäisi sisällään, ja miten tuomarointiprosessi toimisi? Ilmeisesti sisällön voisi jakaa karkeasti ottaen yhteiskunnallisiin kannanottoihin ja politiikkaan, "opettavaisiin" artikkeleihin, jotka käsittelevät esimerkiksi uusia, yleistä mielenkiintoa omaavia väitöstutkimuksia, ja lopulta taiteeseen -- korkeatasoinen ja mahdollisesti kantaaottavalla fiktiolla olisi oltava myös paikkansa. Monipuolisuus olisi tärkeää: Paketin pitäisi voida melkein aina yllättää tuomalla tietoisuuteesi uusia asioita aloilta, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä oman erikoistumisalasi kanssa.

Politiikan ja mielipidekirjoitusten tuomarointi on tottakai vaikeaa ilman, että joku alkaa syyttää puolueellisuudesta. Lukijan kunnioittamisen periaatteen mukaan olisikin hyvä rajoittua nimenomaan teksteihin, jotka eivät vain propagandistisesti toista jonkin puolueen ohjelmasta sellaisenaan luettavia asioita. Poliittisessa keskustelussa tarvittaisiin nimenomaan osapuolia lähentäviä, älyllisesti rehellisiä ja innovatiivisia keskustelunavauksia, jotka eivät hukkaa lukijan aikaa turhalla retorisella pelillä. Toisaalta tämän julkaisumallin sallima hyvinkin pitkä artikkelimuoto (jopa 15 sivua) mahdollistaisi läpikotaisen argumentoinnin sille, joka sivut tahtoisi hyväkseen tosissaan käyttää. Paras tuomarointimuoto lienisi näissä tekstin muokkaus ja valikointi ideologisesti "omassa piirissä" -- jotain mieltä olevat päättäkööt keskenään, kuka heistä parhaiten viestin saa perille menemään. Mitään monipuoluekomiteaa kun ei valintaa voisi päästää tekemään. Luultavasti tämänkaltainen tuomarointimuoto todella tuottaisi optimaalista tulosta kaikilta katsantokannoilta, koska kukaan ei tahtoisi kalliita sivuja hukkaan heittää, jos niiden käyttöön mahdollisuus tarjoutuisi.

Informatiivisissa "opetusteksteissä" onkin sitten helpompaa, koska kirjoittajan meriittejä kirjoittaa valitsemaltaan alalta on helpompi arvioida, ja toisaalta ulkopuolisia asiantuntijoitakin varmaan löytyisi tekstin puolesta äänensä antamaan. Vaikeampaa olisikin löytää sopiva keskustelun taso: Lukijakunta ei koostuisi alan eksperteistä, mutta populaaritiedekirjoittamisessa nykyään valitettavan tyypilliseen täydelliseen holhoamiseen ei saisi langeta.

Kaikki tämä tottakai olettaa suorastaan 1800-luvulta peräisin olevaa kunnioitusta tavalliselle kansalle tarkoitettua painotuotetta kohtaan, ja saattaa olla, että nykyään halpojen yksittäiskappaleidenkin aikana moinen olisi utopistista. Toisaalta kyse ei olekaan vain omien näkemysten saamisesta kirjoihin ja kansiin, vaan nimenomaan pääsystä osallistumaan instituutioon, jolla on erityistä arvostusta. Kuka tahansa voi vetää teorioita hatusta, painattaa ne ja kutsua tulosta tieteelliseksi julkaisuksi. Eri asia onkin, tunnustetaanko se sellaiseksi. Oikeat tieteelliset lehdet elävät ja kuolevat toimitus- ja tuomarointiprosessinsa osakseen saaman arvostuksen perusteella.

Neljännesvuosittain huolellisesti koottu kokoelma edustavia hengentuotteita omalta ajaltaan jättäisi pysyvän ja konkreettisen arkistointi- ja viittauskelpoisen jäljen historiaan. Kukapa ei tahtoisi nimeään moiseen kokoelmaan?