Maikkarin uutiset tietävät kertoa, että joukko suomalaisia talouselämän vaikuttajia on kynäillyt vaatimuksen kehitysavun nostamisesta 0,7%:iin BKT:stä. Koska aprillipäivä on vasta tänään, on tämä varmaan otettava todesta. Perustelut ovat mielenkiintoista luettavaa: Kehitysapua on lisättävä, koska Suomen maine maailmalla kärsii, jos kehitysapumme laahaa edelleen tätä tavoitetasoa jäljessä, ja sillä voidaan luoda Suomelle markkinoita ja toisaalta estää konflikteja. Vaikka toki sinällään ymmärränkin ajatuksen siitä, että olojen parantaminen vaikkapa jossain Afrikassa parantaa pitkällä tähtäimellä kaikkien oloja, tuntuvat perustelut silti jotenkin jotenkin aika omaneduntavoittelusta syntyneiltä.

Missään ei mainita sitä periaatteellista lähtökohtaa, että inhimillisen kärsimyksen vähentäminen ja kehityksen tukeminen olisi sinällään arvokasta toimintaa. Siihen pitää ryhtyä vasta sitten, kun joko oma maine kärsii, kehitysmaahan voi syntyä markkinoita omille tuotteille (luultavasti joidenkin ostosopimuskytkykauppojen kautta) tai jos ulkomainen konflikti alkaa kolkutella omia ovia vaikkapa pakolaistulvan muodossa.

Itse asiassa varsinkaan Afrikan kohdalla en oikein suostu uskomaan, että kannettu vesi pysyy kaivossa. Taloudellinen kehittäminen tapahtunee sielläpäin mieluusti markkinalähtöisesti, koska se antaa paikallisille koulutetuille ihmisille tekemistä omissa maissaan ja ehkäisee näin aivovuotoa länteen, ja erityisesti paikallisten markkinoiden kehittyminen -- vaikka sitten pienellä länsimaiden epäsuorasti kehitysavun sijasta protektionismin sallimisen muodossa maksamalla tuella -- luo nimenomaan paikallisia taloudellisia arvoja, joiden säilyttäminen vähentää taipumusta ryhtyä hajottamaan paikkoja sotimalla. Tämmöistä kaikki kansanryhmät syvällisesti yhteen sitovaa taloudellisten suhteiden verkostoa ei mielestäni pääse syntymään puhdasoppisella uusliberalistisella globalisaatiolla eikä toisaalta myöskään jatkuvalla vastikkeettomalla kehitysavulla. Omia näkemyksiäni kehitysavusta en nyt tässä kuitenkaan aio ryhtyä tarkemmin ruotimaan.

Tämän postauksen aiheena on pikemminkin se, että on ollut mielenkiintoista havaita, miten oikeisto on suhteellisen vakiintuneissa Länsi-Euroopan hyvinvointivaltioissa joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana muokkaamaan retoriikkaansa poliittisen kentän "ideologisten markkinavoimien" paineessa. Liike alkoi ilmeisesti englannista, jossa Thatcherin ajan konservatiivit, "The Nasty Party", ei enää saanut kaupattua ihmisille aggressiivisen omannavantuijotuksen evankeliumiansa. Ajatus ainakin perustason yhteisvastuullisuudesta on nyky-Euroopassa sen verran yleisesti suosittu, että sen avoin maalaaminen parasiittien lellimiseksi uhkasi marginalisoida konservatiivit lopullisesti.

Viime aikojen "konservatiiviaalto" Euroopassa seisoo mielestäni jotenkin vähän omituisilla ideologisilla perusteilla. Konservatiivit ovat nousemassa takaisin valtaan siten, että heistä on yhtäkkiä tullut suureksi osaksi jotain ihan muuta kuin konservatiiveja! Jos olisin siniverinen oikeistoideologi, en todellakaan vielä juhlisi tämmöistä "voittoa". Niin Englannissa, Ruotsissa kuin Suomessakin on ollut havaittavissa, että oikealla yritetään korostaa hyvin abstrakteja ja sinänsä positiivisia periaatteita, ilman että suostutaan koskaan kunnolla avoimeen keskusteluun siitä, mitä maailmassa todellisuudessa on vikana, mitä käytännössä pitäisi konkreettisesti tehdä, mitä näiden toimenpiteiden seuraukset ovat eri ihmisryhmille, ja miten nämä seuraukset suhtautuvat laajasti hyväksyttyihin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteisiin.
 
 Oikeiston niinsanonut "positiiviset kampanjat" syntyvät siten, että otetaan ajattelusta vain ja ainoastaan itselle positiivisesti muotoiltavissa oleva puoli, puetaan se esimerkiksi hyvinvointivaltion puolustamisargumentiksi, ja kielletään vuosisataisen poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän jo moneen kertaan käytännössäkin varsin totuudenmukaisiksi toteamat vastalauseet vastakkainasettelun lietsomisena. Ihmisten muisti on lyhyt, ja tuntuu tosiaan olevan noin sukupolven mittainen. Kieltämättä yhteiskunnassa laajapohjaisesti arvostettujen asioiden omiminen ja niiden ainakin näennäinen puolustaminen (omia arvoja vastaan?) on ollut strategisesti aika loistava veto -- näin saadaan jalka aidan molemmille puolille. Toinen analogisesti vihertävältä puolelta yllättäen "ryöstetty" arvo on ilmastonmuutoksen torjuminen.

Suomessa vaalien alla käyty keskustelu oli aivan erityisen sisällötöntä, ja oli suorastaan huvittavaa havaita, miten Jyrki Katainen vaati avointa ja rehellistä keskustelua asioista suostumatta itse kuitenkaan kertaakaan todelliseen arvokeskusteluun, jossa hän olisi joutunut sanomaan edes jotain, josta hänet olisi voinut tunnistaa puolueensa edustajaksi. Hänet piti vain hyväksyä sellaisenaan sympaattisena elämäntapamme puolustajana ilman hänen näkemystensä todellista arviointia. Jyrkin puolustukseksi on sanottava, että Matti Vanhanen oli toki sekä tiedollisesti ja argumenteiltaan suvereeni vastus, jolloin hänelle ei oikeastaan jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jatkuvasti kylvää äänestäjien mieleen hämäriä epäilyksiä siitä, että "jotain" pitäisi tehdä, ja kun kaikki tehdään indikaattoreiden mukaan enimmäkseen oikein, niin sitä pitäisi sitten tehdä "enemmän". "Tehottoman" julkisen terveydenhuoltomme ollessa puutteellisesta budjetistaan huolimatta maailman tehokkaimpien joukossa ja hoitaessa silti kaikki hoitoa tarvitsevat, talouskasvun ollessa ripeää ja sadan tuhannen uuden työpaikan syntyessä oikeistodogman mukaan tuhoon tuomitussa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, niin revi sitten siitä, ellet sano ihan suoraan haluavasi ajaa koko mallin alas.

Vaalikampanjoiden todellinen tapahtuma oli tietysti surullisenkuuluisa SAK:n vaalimainos. Ainoa avoimen rehellinen ja repäisevä arvokeskusteluavaus aiheutti kokoomuspiireissä hirveän porun. Miten nyt kukaan kehtaa väittää, että oikeistolla ja vasemmistolla olisi arvoeroja? Pyhäinhäväistyksen teeskenteleminen ja täydellinen kyvyttömyys kunnolliseen, osuvaan vastaukseen jätti vain jotenkin kuvan, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Äänestäjiin tämä epämääräinen "muutoksentarve", jonka lopputuloksesta ja ideologisista lähtökohdista ei saa keskustella, saatiin sitten jostain syystä uppoamaan kymmenen lisäpaikan edestä, ja tätä markkinoidaan nyt sitten veret seisauttavana esimerkkinä siitä, että kansa tahtoo elää kokoomuslaisessa utopiassa. Jykän ja Zyssen käyttäytyessä hallitusneuvotteluiden alla kuin kärsimättömät lapset karkkikaupassa, Vanhanen totesi kuitenkin varsin osuvasti, että "myönnän, että 22,3% äänesti Kokoomusta. Toisaalta 78% äänesti jotain muuta puoluetta!"

Historiallisesti tarkasteltuna on todettava, että teollisesta vallankumouksesta alkaen jokainen konservatiivisukupuolvi on itse asiassa hissukseen keskimäärin siirtynyt hyväksymään yhä enemmän ja enemmän vasemmistolaisia ihmisoikeusajattelusta lähteviä ajatuksia -- ja toisaalta vasemman laidan radikaalit alkavat olla samoin olla aika harvinainen ilmiö. Viime aikojen vaalitulokset ovat mielestäni lähinnä merkki siitä, että oikeisto on ainakin retoriikaltaan pyrkinyt siirtymään hyväksyttävämmäksi suurelle osalle tavallisia kansalaisia, eikä arvopohjassa ole sinällään tapahtunut suuria siirtymiä. Esimerkiksi Ruotsin porvarihallitus ei olisi koskaan toteutunut pohjalta, jossa hyvinvaltiomallin perusidea kyseenalaistettaisiin. Seuraavan vuosikymmenen suuri yhteiskunnallinen kokeilu Euroopassa onkin, onko oikeistossa syntynyt poliittisten ideologioiden evoluutiopaineessa vain opportunistinen susi lammasten vaatteissa, vai löytyykö parlamenttienemmistön tuottaneille puheille todellista katetta.