Luin tänään Hesarista Ilse Paakkasen kirjoituksen "uusateismin" luonteesta. Teksti on tohtorikoulutettavan kynästä lähteneeksi aivan poikkeuksellisen härskisti näkökulmaltaan yksisilmäinen ja täynnä tahallista älyllistä epärehellisyyttä, mutta en nyt ala sen kummemmin ottamaan kantaa tekstin yksityiskohtiin uskontojen kannalta. Huomiotani kiinnitti aivan erityisesti se, että minulle jäi tekstin lukemisesta samanlainen olo kuin RKP-henkisiä kielipoliittisia kannanottoja lukiessani -- taktiikat ovat samoja, mutta pseudoargumentoitava aihe on eri. Tekstin muodolla ei varsinaisesti ole mitään yhteyttä argumentoitavaan asiaan, koska jos teoriaan sallii ristiriidan, siitä voi todistaa mitä tahansa. Sumutustekstit käyttävät aiheesta riippumatta samanlaisia temppuja ja virhepäätelmiä.

Miltä artikkeli olisi näyttänyt, jos Paakkanen olisi vaikkapa puolustanut pakkoruotsia?

* * *

Fennomanialta puuttuu sisältö

Suomenruotsalaisen vastainen fennomania on nousussa. Kaksikielisyyskriittinen nettikirjoittelu on keikkunut hämärien internet-palstojen suosituimpien keskustelunaiheiden kärjessä jo vuosia. Muutamat innokkaat kirjoittajat yrittävät haalia itselleen joukkoa opetuslapsia.

Modernin fennomanian kantava voima on viha suomenruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä kohtaan. Fennomaanisten kirjoittajien tarkoitus on kannustaa ihmisiä luopumaan ruotsista, joka heidän mukaansa on syynä kauheuksiin ja hirmuvaltaan.

Uusfennomaanit pyrkivät käännyttämään kielipolitiikan sokaisemat ihmiset ja saattamaan heidät tulevaisuuteen, jossa ruotsista on tullut tarpeetonta; uusfennomania onkin rasistista nationalismia äärimmilleen vietynä.

Ruotsinkielisten vihaamisen vastapainoksi uusfennomaaninen lukija saattaisi kaivata ei-skandinaaviselle identiteetilleen jotakin muuta sisältöä.

Asiansa tosissaan ottava uusfennomaani kyseenalaistaa ruotsin sivutuotteena kaikki pohjoismaalaiseen yhteyteen liittyvät asiat, kuten demokratian, länsimaisen sivistyksen, ihmisoikeudet ja Muumipeikon. Tästä näkökulmasta uusfennomaanille jää kovin vähän hänet muihin länsimaihin tai ruotsalaisiin yhdistäviä perinteitä. Suomalaisuutta vaivaa juurettomuus.

Uusfennomanian voima mutta samalla sen vääjäämätön tappio piileekin kyvyttömyydessä rakentaa omaa positiivista historiaa. Yhteiskunnat ja ideologiat, jotka perustuvat vihaan ja aggressioon, eivät lopulta kohtele omiaankaan kovin hyvin, kuten kuka tahansa 1900-luvun Euroopan sotahistoriaa tunteva tietää.

1800-luvulla elänyt svekomaani Freudenthal puhui alemman ja korkeamman tason suomalaisista. Uusfennomaanit voi rinnastaa alemman tason suomalaisiin, jotka eivät pääse identiteetissään pintaa syvemmälle. Tästä näkökulmasta uusfennomaanien kritiikki ei saavuta kohdettaan.

Kritisoidessaan kielipolitiikkaa uusfennomaanit eivät ole ymmärtäneet pohjoismaalaisuuden traditiota, historiaa ja ydinolemusta. Sen sijaan uusfennomaaninen kritiikki perustuu pääasiassa suomenruotsalaisten pilkkaamiseen.

Omaa kieltään ja kulttuuriaan suojelevat ahvenanmaalaiset ovat uusfennomaanien vakiokalustoa, kun he pyrkivät osoittamaan kaksikielisyyden myrkyllisyyden. He johtavat vähemmistön tärkeistä oikeuksista yleisiä periaatteita, eivätkä kiinnitä huomiota Suomen historiassa positiivisesti vaikuttaneisiin suomenruotsalaisiin, edes tekojen tasolla.

Uusfennomaanista ruotsikritiikkiä voi aiheellisesti verrata pilkkansa kuvitteelliseen kohteeseen, suomenkielisiä uhkaavaan salaliittoon.

Uusfennomania, kuten muutkin fasistiset liikkeet, menestyvät vain suhteessa vihaamiinsa toisiin. Tämä fanaattisuus perustuu ajatukseen, että kaikki olisi hyvin, jos pahoja toisia ei olisi olemassakaan.

Koska uusfennomaanisessa ruotsi-kritiikissä on kyse vihasta ja suomenruotsalaisten tahallisesta tai tahattomasta väärin ymmärtämisestä, se ei kykene tuomaan sanomaansa julki muutoin kuin suhteessa vihansa kohteeseen.

Paradoksaalisesti sekä uusfennomaaniset että fasistiset fanaatikot tarvitsevat vihansa kohdetta saadakseen sanomansa kuuluviin.

 

* * * 

Alkuperäinen kirjoitus on kriittiseen ajatteluun kykenevän silmin roskaa -- pelottavaa on se, että pienin modifikaatioin saadaan rutiininomainen kielipoliittinen puheenvuoro. Alan ymmärtää, miksi sana trolli on tullut yleismaailmalliseen kielenkäyttöön juuri germaanisista kielistä...

Presidentti Martti Ahtisaaren kliseinen ruotsin kielen ylistys (HS 28.9.) aktivoi Suomessa käytävää kielipoliittista keskustelua. Ahtisaaren dogmatismia ei kirjoitukseen liittyneessä verkkokeskustelussa nielty. HS:n pääkirjoituksen 25.10. "hurrivihaksi" leimaamissa nettikeskusteluissa nykyisen kaltaisen tai entisestään tiukennetun kielipolitiikan kannattajien rutiiniargumentit onkin kerta toisensa jälkeen havaittu täysin kestämättömiksi. Ehkäpä aito kriittinen asenne alkaa kohta näkyä myös virallisessa julkisessa sanassa.

Ruotsalaisuuden päivän perinteisiin kuuluvat kuitenkin toistaiseksi liturginen huoli suomalaisten identifioitumisesta pohjoismaihin ja kahteen kieleen, holhoava kollektiivinen paimentaminen Ruotsin geopoliittiseen ja taloudelliseen etupiiriin, väärin ajattelevien suomenkielisten syyttely asenneongelmaisiksi junteiksi ja sen pohdiskelu, miten suomenkieliset vanhemmat suostuisivat laittamaan lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, jotta nämä hyötyisivät jatkossa muiden ikätoveriensa "positiivisesta" syrjinnästä ja selviytyisivät velvoitteesta toteuttaa niitä surullisenkuuluisia ruotsinkielisiä palveluita, joiden äärimmilleen venytetyn perustuslain tulkinnan mukaiseen toteutumiseen tarvitaan koko kansan panos.

Euroopan komission kieltenopetuksen kartoitus vuodelta 2005 sanoo asiat suoraan: Ruotsin kielen opiskelu ei perustu Suomessa todelliseen tarpeeseen, vaan syyt ovat historiallisia ja poliittisia. Asioita onkin siis uskallettava tarkastella nimenomaan suomenruotsalaisten koko valtiota koskevien identiteettipoliittisten pyrkimysten kannalta, koska niistä lopulta on kysymys.

Suomalainen "asenneongelma" ruotsin kieltä kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että suomenkielisillä on oma äidinkielensä, johon liittyy vahva kielellinen identiteetti. Kaikki ihmiset reagoivat luonnostaan kielteisesti kokiessaan, että heitä pyritään muokkaamaan näissä asioissa tarkoituksenmukaisemmiksi.

Suomenkielisyys on onnistunut selviytymään suorastaan ihmeen kaupalla ympäristössä, jossa naapurit olisivat kovin mielellään lahjoittaneet meille omankielisyytensä rikkauden. Tuntuu oudolta, että meidän olisi pitänyt vasta muutaman viime vuosikymmenen aikana alkaa toteuttaa poliittisesti motivoitua kaksikielistä kieli-identiteettiä, jota ei edes Ruotsin vallan aikana yritetty luoda järjestelmällisillä kielen juurruttamisyrityksillä.

Käsityksestäni oikeudenmukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ei seuraa, että kenenkään perusoikeuksiin voisi kuulua vaatimus oman kielen sellaisesta valtion positiivisella toiminnalla synnyttämästä statuksesta, jossa valtaväestölle vieras kieli on esimerkiksi kaikkien akateemisten tutkintojen periaatteellinen vaatimus ja jossa kaikkia lapsia pyritään -- vanhempien mielipiteistä välittämättä -- saamaan "ajattelemaan kielestä oikein" jo nuorelta iältä. Enemmistön olemassaolo ei ole ihmisoikeusloukkaus; todellisuus ei vain tunnu vastaavan tiettyjen tahojen haaveita "elävästä kaksikielisyydestä".

Suomea puhuvien oikeudet ovat pitkällisen, vaikean prosessin tulos. Niitä on vaalittava eikä niistä pidä luopua kevyin perustein, vaikka perusteluina käytettäisiin imelää sanahelinää luontaisesta paikastamme Pohjoismaissa. Taannoinen suomalaisuuteen täysin yliolkaisesti suhtautunut Ruotsin suurvalta-ajan haikailijoiden ehdotus uudesta Kalmarin unionista oli edustava esimerkki siitä, mitä on odotettavissa, jos emme käytä nykymaailman tarjoamia mahdollisuuksia identifioitua ja suuntautua maailmalla omaehtoisesti kieliopintojen vapauttamisen ja monipuolistamisen kautta. Ruotsin asemaa on tällöin välttämättä tarkasteltava kriittisesti, mutta mikäli väitteet ruotsin tärkeydestä ja sivistävyydestä pitävät paikkansa, se tuskin katoaa vapaaehtoisestikaan opiskeltavana ja harjoitettavana kielenä.

Satunnaisen vammaispoliittisen googlailun tuloksena törmäsin Christina Wendelinin graduun "Tarttuuko vammaisuus" vuodelta 2002. Ihan sinänsä mielenkiintoista luettavaa ja varmasti ansiokas aihe, mutta ensimmäiset 20 sivua luettuani työssä pomppaa silmille jo aika merkittävä kategoriavirhe, josta en oikein osaa sanoa, miksi tekijä tuntuu olevan sille hieman sokea.

Wendelin puhuu gradunsa johdantoluvuissa yleisesti ottaen "vammaisista" peruskoulun luokassa. Aina silloin tällöin esiin tulee avaintermi "erilainen oppija", joka siis viittaa oppilaaseen jolla on nimenomaan oppimisvaikeuksia. Loppujen lopuksi paljastuu, että tutkimuksessa mukana olleista lapsista kaikista paitsi yhdellä on Downin syndrooma (se viimeinen oireyhtymä on minulle vieras -- se aiheuttaa kirjoittajan mukaan ainakin sokeutta, mutta kehitysvammaisuudesta en tiedä).

Nyt hieman taustaa: Olen itse varsin haastavasti liikuntavammainen ihminen, jonka peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo ns. lukuaineiden osalta oli puhdas kymppi. Ylioppilaaksi kirjoitin viidellä laudaturilla ja kahdella eximialla, ja koulutukseltani olen nykyään filosofian maisteri. Ainoa tahra akateemisessa menestyksessäni on pro gradu-tutkielmani, joka on niin väkisin kasaan väännettyä potaskaa, etten suosittele sen lukemista kenellekään.

Gradussa esitetään, että yleinen huoli on, että toisten lasten osalta vammaisen läsnäolo luokassa voi heikentää oppimistuloksia. Omalta osaltani voidaan sanoa, että peruskoulussa muu luokka hidasti minun oppimistani eikä päinvastoin.

Minulle vammaisten tasa-arvo koulutuksessa on todella tärkeä asia, koska erityisesti fyysisesti vammaiselle ihmiselle korvien väli on todella arvokas resurssi. Siitä pitää pystyä ottamaan kaikki irti. Liikuntavammaisten kohdalla koulu-integraatiossa on kysymys käytännön ongelmista, jotka voidaan ratkaista riittävin tukitoimin. Opettajalta liikuntavammaisen oppilaan opetus ei mielestäni vaadi sen kummempia -- pikemminkin erityiskohtelu opetuksessa voi olla pahimman luokan karhunpalvelus.

Oppilaat joiden vammaisuus aiheuttaa suoraan oppimisvaikeuksia esimerkiksi kehityshäiriön takia ovat aivan eri kategoria. Heidän opettamisensa vaatii varmasti ihan oikeasti opettajalta jonkinlaista luovempaa lähestymistapaa. Kategorioiden sotkeminen keskenään integraation nimissä on haitaksi molemmille: Kehitysvammaiset eivät saa tarvitsemaansa räätälöityä tukea oppimiselleen ja liikuntavammaisten koko tulevaisuus sabotoidaan leimaamalla heidän saamansa koulutus potentiaalisesti vammaisuuden takia "ylihelpotetuksi".

Oman akateemisen kehitykseni kannalta on ollut aivan oleellista, että olen onneksi ollut sellaisten opettajien opetettavana, jotka eivät ole tehneet vammaisuudestani numeroa normaalin opetuksen ja arvioinnin suhteen. Kiitos teille siitä. Ne muutamat jotka ovat tehneet sen virheen, että fyysisellä vammaisuudellani on jotain tekemistä oppimiseni suhteen -- noh, teidän kantoihinne sekä minä että vanhempani ovat suhtautuneet kummastuksella ja huvittuneesti.

(Tämä oli alunperin liian pitkä kommentti Magman kirjoitukseen)

 

Viime aikoina on kuulunut ihan suvaitsevaisiakin kannanottoja suomenruotsalaiselta puolelta, mutta tässäkin lopetin lukemisen tuossa puolivälissä kun rupesit jauhamaan suomenkielisten "taloudellisten syntipukkien" etsimisestä... miten tuollaisen kanssa voi keskustella (kun nyt siis jalomielisesti olet valmis sallimaan keskustelua), jos aina mennään tahallisesti täysin asiasta ohi?

Ensinnäkin, kysymyshän ei tosiaan tunnu olevan ruotsinkielisistä palveluista vaan "oikeudesta toisten ihmisten kielisyyteen". Siitähän tässä koko kielipolitiikassa on kysymys, ja niistä palveluista on turha jauhaa. Ne pystytään kyllä toteuttamaan.

Jos sitä natsikorttia halutaan heiluttaa, muistetaan ensin että vaatimukset toisten ihmisten ruotsinkielisyydestä Suomen kansalaisuuden perusteella ovat huomattavasti kielinationalistisempia kuin näiden vaatimusten yksinkertainen kieltäminen. Joten katsotaanpas siellä peiliin ja heilutellaan sitä natsikorttia sinne.

Valittamasi tilanne "kieli-ilmaston huonomisesta" johtuu vain yksinkertaisesti esimerkiksi pohjoismaisen tilanteen normalisoitumisesta ja siitä, että suomenkieliset uskaltavat enemmän sanoa ääneen, että heilläkin on äidinkielensä ja oikeutensa, joita he arvostavat vähintään yhtä paljon kuin te omaanne.

Argumentointi vastapuolen oletettujen psykologisten ongelmien kautta oli Neuvostoliitossa hyvin suosittu taktiikka. Kuitenkaan mitään isovelikompleksia Ruotsia kohtaan minulla ei ole. Se on maa muiden joukossa. Itse asiassa ruotsalaiset ovat paljon paremmin suomenkielisiin asennoituvaa sakkia kuin suomenruotsalaiset... valitsen seurakseni aina mieluummin riikin- kuin rantaruotsalaisen, koska jälkimmäinen alkaa turhan usein jossain vaiheessa sylkeä silmille siitä että kasvoin täysin suomenkielisenä ja suomenkielisessä ympäristössä, enkä käsitä, miksi se on ongelma.

Isovelikompleksia on pikemminkin havaittavissa näissä kirjoituksissa, joissa lähdetään aina siitä premissistä, että suomenkielisten suomenkielisyys on suomenkielisten vika, ja että on jotenkin itsestäänselvää että sille pitäisi tehdä jotain. Ja että suomenkielisten pitäisi tajuta, että se tehdään heidän omaksi parhaakseen. Jos eivät tajua, taustalla on jotain alemmuuskompleksia tai muuta. Jos itse käyttäytyy ylimielisenä isoveljenä, voi myös varautua siihen että siitä tulee vastareaktio.

Koitapa kääntää vastaava argumentti minne tahansa muualle -- vaikka Ahvenanmaalle, Ruotsiin, Venäjälle tai Saksaan -- ja katsotaan miten hyvin se uppoaa... ja mitään komplekseja ei varmaan tuoda kuvaan mukaan selitteeksi.

"Kieliriita" on elossa vain siksi, että se lopputulos jota te tahtoisitte -- suomenkielisten mukautuminen ruotsinkielisiksi aina kun haluatte -- on liian monelle suomenkielisille absurdi ajatus ihan luonnollisista, ymmärrettävistä syistä. Siihen ei pitäisi olla nokan koputtamista; jokainen tietää itse nämä asiat omalla kohdallaan parhaiten.

Tämä magmahan on mielenkiintoinen, näitä artikkeleita pitää alkaa systemaattisesti parseroimaan omassa blogissa, ilmeisesti näille suomenruotsalaisille pseudoargumenteille on nyt sitten perustettu think tank...

Lähetetty Hesarille 17.11.2008



Kulttuuriministeri Stefan Wallin kommentoi Yleisradion uutista korkeakouluopiskelijoiden vaikeuksista suorittaa virkamiesruotsi toteamalla, että ylioppilaskirjoitusten pakollisen ruotsin poistaminen on osoittautunut ansaksi, johon opiskelijat ovat nyt langenneet. Olen periaatteessa samaa mieltä ministerin rehellisen puheenvuoron kanssa, mutta nähdäkseni ansan muodostavat RKP:n ajaman kielipolitiikan mukana yhteiskuntaamme hiljalleen ujutetut puhtaasti periaatteelliset kielitaitovaatimukset, eikä niinkään ylioppilaskirjoitusten pakkoruotsin poisto.

Yliopistojen virkamiesruotsi on vasta 30 vuotta sitten yliopistoihin tuotu kielipoliittinen kummajainen, johon verrattavia oppiaineita on muista länsimaisista yliopistoista vaikea löytää. Väite, että jokaisen akateemisen opiskelijan on jo kandidaatin tasolta osattava ruotsia valtion virkamieheltä vaadittava määrä alasta riippumatta, on kestämätön. Varsinkin matemaattis-luonnontieteellisellä alalla virkamiesruotsin vaatiminen osana opintoja on luonteeltaan räikeän poliittista. Jos et osaa ruotsia, et tämän periaatteen mukaan saa valmistua vaikkapa matemaatikoksi.

Ihmisoikeusnäkökulmasta katsoen suomenkielisen todellinen oikeus äidinkieleensä ja siihen liittyvään identiteettiin ei toteudu, jos käytännössä yhteiskuntaan on viritetty joka elämänvaiheeseen kielipoliittisia ansoja, jotka kohdistavat erilaisia syrjintätoimia niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät mukaudu poliittisella päätöksellä tarkoituksenmukaiseksi päätettyyn kieli-identiteettiin. Tämä antaakin sitten hyvät perustelut "auttaa" ihmisiä välttämään nämä ansat kasvattamalla kaikki suomenruotsalaisiksi jo kielikylpypäiväkodeista lähtien, jotta "tasa-arvo" toteutuisi.

Jos tällainen toisiaan tukevista osasista kootulle kehäpäätelmälle ja käsitteitä kaikin keinoin positiivissävytteisiksi väänteleville kielipeleille perustuva kielipolitiikka siirrettäisiin mihin tahansa muuhun valtioon, sitä voitaisiinkin ehkä helpommin tarkastella objektiivisesti sellaisena assimilaatiojärjestelmänä, kuin mikä se tosiasiallisesti on. Suomessa historiallisista syistä tällaista pohdintaa pidetään kuitenkin jostain syystä suorana hyökkäyksenä ruotsinkielistä vähemmistöä vastaan.

Jopa Wallin itse toteaa, että suuri osa lukiolaisten ruotsin opiskelumotivaatiosta riippuu nimenomaan pakosta ja jatkossa tapahtuvan syrjinnän pelosta, ja että "toisen kotimaisen puutteellinen osaaminen uhkaa lopulta maan kaksikielisyyttä" -- loppujen lopuksi on siis kyse poliittisesta pyrkimyksestä ruotsin levittämiseen, ei kansalaisten aidosta edusta. Ruotsin yo-kirjoittajien määrän väheneminen sadasta prosentista on kuitenkin nähtävä täysin loogisena ja oikeudenmukaisena seurauksena maassa, jossa yli 90% puhuu äidinkielenään suomea, ja jossa toisaalta muiden vieraiden kielten tarve kasvaa jatkuvasti. Lukiotason oppilaat tietävät kyllä jo itse, mikä on heille parhaaksi -- siihen ei tarvita Wallinin varoitteluja siitä, millainen toisen luokan kansalaisuus onkaan varattu niille, jotka eivät halua osalliseksi virallisen kaksikielisyyden ihanuudesta.

Eiköhän olisi jo aika siirtyä eteenpäin niistä ajoista, jolloin jokaisen suomenkielisen korkeimpana tavoitteena oli oltava, jos ei nyt ryhtyminen itse suomenruotsalaiseksi, niin ainakin pääsy "palvelemaan ruotsinkielisiä heidän omalla kielellään". Kuten Wallin on älykkäänä miehenä havainnut, johtopäätöksiä on vedettävä yhteiskunnan joka tasoilla.