Lähetetty Hesarille 17.11.2008



Kulttuuriministeri Stefan Wallin kommentoi Yleisradion uutista korkeakouluopiskelijoiden vaikeuksista suorittaa virkamiesruotsi toteamalla, että ylioppilaskirjoitusten pakollisen ruotsin poistaminen on osoittautunut ansaksi, johon opiskelijat ovat nyt langenneet. Olen periaatteessa samaa mieltä ministerin rehellisen puheenvuoron kanssa, mutta nähdäkseni ansan muodostavat RKP:n ajaman kielipolitiikan mukana yhteiskuntaamme hiljalleen ujutetut puhtaasti periaatteelliset kielitaitovaatimukset, eikä niinkään ylioppilaskirjoitusten pakkoruotsin poisto.

Yliopistojen virkamiesruotsi on vasta 30 vuotta sitten yliopistoihin tuotu kielipoliittinen kummajainen, johon verrattavia oppiaineita on muista länsimaisista yliopistoista vaikea löytää. Väite, että jokaisen akateemisen opiskelijan on jo kandidaatin tasolta osattava ruotsia valtion virkamieheltä vaadittava määrä alasta riippumatta, on kestämätön. Varsinkin matemaattis-luonnontieteellisellä alalla virkamiesruotsin vaatiminen osana opintoja on luonteeltaan räikeän poliittista. Jos et osaa ruotsia, et tämän periaatteen mukaan saa valmistua vaikkapa matemaatikoksi.

Ihmisoikeusnäkökulmasta katsoen suomenkielisen todellinen oikeus äidinkieleensä ja siihen liittyvään identiteettiin ei toteudu, jos käytännössä yhteiskuntaan on viritetty joka elämänvaiheeseen kielipoliittisia ansoja, jotka kohdistavat erilaisia syrjintätoimia niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät mukaudu poliittisella päätöksellä tarkoituksenmukaiseksi päätettyyn kieli-identiteettiin. Tämä antaakin sitten hyvät perustelut "auttaa" ihmisiä välttämään nämä ansat kasvattamalla kaikki suomenruotsalaisiksi jo kielikylpypäiväkodeista lähtien, jotta "tasa-arvo" toteutuisi.

Jos tällainen toisiaan tukevista osasista kootulle kehäpäätelmälle ja käsitteitä kaikin keinoin positiivissävytteisiksi väänteleville kielipeleille perustuva kielipolitiikka siirrettäisiin mihin tahansa muuhun valtioon, sitä voitaisiinkin ehkä helpommin tarkastella objektiivisesti sellaisena assimilaatiojärjestelmänä, kuin mikä se tosiasiallisesti on. Suomessa historiallisista syistä tällaista pohdintaa pidetään kuitenkin jostain syystä suorana hyökkäyksenä ruotsinkielistä vähemmistöä vastaan.

Jopa Wallin itse toteaa, että suuri osa lukiolaisten ruotsin opiskelumotivaatiosta riippuu nimenomaan pakosta ja jatkossa tapahtuvan syrjinnän pelosta, ja että "toisen kotimaisen puutteellinen osaaminen uhkaa lopulta maan kaksikielisyyttä" -- loppujen lopuksi on siis kyse poliittisesta pyrkimyksestä ruotsin levittämiseen, ei kansalaisten aidosta edusta. Ruotsin yo-kirjoittajien määrän väheneminen sadasta prosentista on kuitenkin nähtävä täysin loogisena ja oikeudenmukaisena seurauksena maassa, jossa yli 90% puhuu äidinkielenään suomea, ja jossa toisaalta muiden vieraiden kielten tarve kasvaa jatkuvasti. Lukiotason oppilaat tietävät kyllä jo itse, mikä on heille parhaaksi -- siihen ei tarvita Wallinin varoitteluja siitä, millainen toisen luokan kansalaisuus onkaan varattu niille, jotka eivät halua osalliseksi virallisen kaksikielisyyden ihanuudesta.

Eiköhän olisi jo aika siirtyä eteenpäin niistä ajoista, jolloin jokaisen suomenkielisen korkeimpana tavoitteena oli oltava, jos ei nyt ryhtyminen itse suomenruotsalaiseksi, niin ainakin pääsy "palvelemaan ruotsinkielisiä heidän omalla kielellään". Kuten Wallin on älykkäänä miehenä havainnut, johtopäätöksiä on vedettävä yhteiskunnan joka tasoilla.