Presidentti Martti Ahtisaaren kliseinen ruotsin kielen ylistys (HS 28.9.) aktivoi Suomessa käytävää kielipoliittista keskustelua. Ahtisaaren dogmatismia ei kirjoitukseen liittyneessä verkkokeskustelussa nielty. HS:n pääkirjoituksen 25.10. "hurrivihaksi" leimaamissa nettikeskusteluissa nykyisen kaltaisen tai entisestään tiukennetun kielipolitiikan kannattajien rutiiniargumentit onkin kerta toisensa jälkeen havaittu täysin kestämättömiksi. Ehkäpä aito kriittinen asenne alkaa kohta näkyä myös virallisessa julkisessa sanassa.

Ruotsalaisuuden päivän perinteisiin kuuluvat kuitenkin toistaiseksi liturginen huoli suomalaisten identifioitumisesta pohjoismaihin ja kahteen kieleen, holhoava kollektiivinen paimentaminen Ruotsin geopoliittiseen ja taloudelliseen etupiiriin, väärin ajattelevien suomenkielisten syyttely asenneongelmaisiksi junteiksi ja sen pohdiskelu, miten suomenkieliset vanhemmat suostuisivat laittamaan lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, jotta nämä hyötyisivät jatkossa muiden ikätoveriensa "positiivisesta" syrjinnästä ja selviytyisivät velvoitteesta toteuttaa niitä surullisenkuuluisia ruotsinkielisiä palveluita, joiden äärimmilleen venytetyn perustuslain tulkinnan mukaiseen toteutumiseen tarvitaan koko kansan panos.

Euroopan komission kieltenopetuksen kartoitus vuodelta 2005 sanoo asiat suoraan: Ruotsin kielen opiskelu ei perustu Suomessa todelliseen tarpeeseen, vaan syyt ovat historiallisia ja poliittisia. Asioita onkin siis uskallettava tarkastella nimenomaan suomenruotsalaisten koko valtiota koskevien identiteettipoliittisten pyrkimysten kannalta, koska niistä lopulta on kysymys.

Suomalainen "asenneongelma" ruotsin kieltä kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että suomenkielisillä on oma äidinkielensä, johon liittyy vahva kielellinen identiteetti. Kaikki ihmiset reagoivat luonnostaan kielteisesti kokiessaan, että heitä pyritään muokkaamaan näissä asioissa tarkoituksenmukaisemmiksi.

Suomenkielisyys on onnistunut selviytymään suorastaan ihmeen kaupalla ympäristössä, jossa naapurit olisivat kovin mielellään lahjoittaneet meille omankielisyytensä rikkauden. Tuntuu oudolta, että meidän olisi pitänyt vasta muutaman viime vuosikymmenen aikana alkaa toteuttaa poliittisesti motivoitua kaksikielistä kieli-identiteettiä, jota ei edes Ruotsin vallan aikana yritetty luoda järjestelmällisillä kielen juurruttamisyrityksillä.

Käsityksestäni oikeudenmukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ei seuraa, että kenenkään perusoikeuksiin voisi kuulua vaatimus oman kielen sellaisesta valtion positiivisella toiminnalla synnyttämästä statuksesta, jossa valtaväestölle vieras kieli on esimerkiksi kaikkien akateemisten tutkintojen periaatteellinen vaatimus ja jossa kaikkia lapsia pyritään -- vanhempien mielipiteistä välittämättä -- saamaan "ajattelemaan kielestä oikein" jo nuorelta iältä. Enemmistön olemassaolo ei ole ihmisoikeusloukkaus; todellisuus ei vain tunnu vastaavan tiettyjen tahojen haaveita "elävästä kaksikielisyydestä".

Suomea puhuvien oikeudet ovat pitkällisen, vaikean prosessin tulos. Niitä on vaalittava eikä niistä pidä luopua kevyin perustein, vaikka perusteluina käytettäisiin imelää sanahelinää luontaisesta paikastamme Pohjoismaissa. Taannoinen suomalaisuuteen täysin yliolkaisesti suhtautunut Ruotsin suurvalta-ajan haikailijoiden ehdotus uudesta Kalmarin unionista oli edustava esimerkki siitä, mitä on odotettavissa, jos emme käytä nykymaailman tarjoamia mahdollisuuksia identifioitua ja suuntautua maailmalla omaehtoisesti kieliopintojen vapauttamisen ja monipuolistamisen kautta. Ruotsin asemaa on tällöin välttämättä tarkasteltava kriittisesti, mutta mikäli väitteet ruotsin tärkeydestä ja sivistävyydestä pitävät paikkansa, se tuskin katoaa vapaaehtoisestikaan opiskeltavana ja harjoitettavana kielenä.